Ikääntyviin kohdistuva väkivalta on yleisimmin perhe- tai lähisuhdeväkivaltaa ja siinä kaikki väkivallan muodot ovat mahdollisia.

Ikäerityiselle väkivallalle on tyypillistä se, että tekijä on usein uhrille läheinen, ja hän käyttää hyväkseen uhrin hänestä riippuvaista asemaa. Väkivalta on yleensä pitkäkestoista, vaiettua ja piilossa. Tämä johtuu sukupolvien välisistä eroista suhteessa kaltoinkohtelusta puhumiseen ja siihen puuttumiseen sekä avun hakemiseen vaikuttavista arvoista ja asenteista.

Rikosilmoituksen tekeminen tai väkivallasta kertominen on ikääntyville usein erityisen vaikeaa. Kokijan ja tekijän välinen suhde sekä tunneside on usein pitkäkestoinen. Lähisuhdeväkivallan kokemuksiin liittyy myös paljon vahvoja ja ristiriitaisia tunteita,

kuten häpeää, syyllisyyttä, pelkoa mutta myös välittämistä ja huolta toisesta osapuolesta.

Ikäerityiselle väkivallalle onkin tyypillistä väkivallan jälkien petteleminen ja selittäminen muuhun vanhenemiseen liittyvällä asialla. Voimien uupuessa asian kanssa jäädään helposti yksin, mikä altistaa sosiaaliseen eristäytymiseen, yksinäisyyteen, nettirakkaushuijauksiin ja masentumiseen tai muihin sairauksiin.

Gerontologisen väkivaltatyön tärkeänä kulmakivenä onkin elämänkaariajattelu. Väkivaltaa on voinut esiintyä useassa elämänvaiheessa ja se on voinut muuttaa muotoaan. Tilanne voi olla myös käänteinen. Pitkään lähisuhdeväkivaltaa kokenut osapuoli voi väkivaltaa käyttäneen läheisen toimintakyvyn heikkenemisen myötä alkaa kostaa aiemmin kohtaamaansa väkivaltaa. Näin roolit voivat vaihtua.

Esiin tullut väkivallan muoto voi näin ollen olla ” jäävuoren huippu”. Gerontologisen väkivaltatyön peruspilarina on tärkeää antaa aikaa kokonaisuuden hahmottamiseen.

Gerontologisessa väkivaltatyössä on myös tärkeää osata tunnistaa ja erottaa eri sairauksiin, kuten esim. aivovammoihin ja muistisairauksiin liittyvät käytösoireet. Tulokulma auttamistyöhön ja siten auttamisen keinovalikoima on niissä erilainen.